Mietityttää, pohdituttaa, hieman jännittääkin. Siinäpäs ne päällimäiset fiilikset. Nimittäin talokuviot nostavat jälleen päätään. Ollaan käyty muutaman kerran katsomassa taloa, joka vaikuttaa kyllä mielenkiintoiselta. Laittamista ja remontoimista olisi jonkun verran, mutta ihan kaikkea ei tarvis uusiksi laittaa. Nyt on tarjous jätetty ja kuulolla ollaan, miten homma etenee jatkossa.
Toisaaltaan uuden talon rakentamista tai rakennuttamistakin on pyöritelty ajatuksen tasolla. Olisihan se mahtava päästä asumaan semmosessa torpassa, jossa olisi motivaatiota asettua "taloksi". Se kun tuntuu, että jatkuvaan "väliaikaineen asumiseen" alkaa olla mitta täynnä.
Edellisillä vapailla saatiin vieras arkea piristämään. Meikäläinen "koillismaan huumassa" heti tyyräämään Aria pilkille. Sen verta kaavoihin jo kangistuttu, että taas auton nokan suuntasimme Soiperoisia kohti. Aateltiin käydä katsastaan päivätuvan puoli pilkkimisen lomassa.
Pakkasta oli aamulla kuitenkin 20 astetta, niin vähän jo mietimme Ellun kotia jättämistä. Päivän mittaan keli kuitenkin muutaman asteen lämpeni, niin päästiin kolmestaan reissuun. Kuumavesipullo vain makuupussiin Ellua lämmittämään. Keli oli vimpan päälle komia aurinkoinen pakkaspäivä. Yllätys odotti menomatkalla,sillä viimeinen tiepätkä oli aurattu ja pääsimme autolla perille. Säästyihän siinä tunnin hikoilultakin. Muutamia pikkuahvenen sinttejä saatiin ylös, mutta isommat jätettiin vielä kasvamaan. Kiivettiin järvien välisen harjunpäälle karkinsyöntiin, Ellu osasi ilman eri kehoitusta käyttää tilanteen hyödyksi ja passautti Arin kantamaan olkapäillään harjun päälle.
Tällä retkellä lapsen kanssa retkeilyn varjopuoletkin nousivat esiin, sillä kitinän vuoksi
siirtymillä meinasi hermot olla koetuksella. No kuulunee asiaan, ja onneksi ei ollut pitkiä siirtymiä. Päivätuvalle oli ajatus siirtyä evästämään. Siinä sitten noin puolessa välin järveä palloteltiiin, että mennäänkö tuvalle hiihtämällä vai hiihdetäänkö toiseen päähän autolle ja autolla tuvalle. Laiskuushan se vei voiton ja hiihtelimme autolle. Autolla päästiin sata metriä, kun meno jo tyssäsikin. Tietä oli aurattu jollekin mökille asti, eli päivätuvalle oli noin kilometri matkaa auraamatonta tietä pitkin. Nälkäkin jo oli, joten taas laiskan miehen ratkaisu ja autolla takaisin kodalle ja sinne evästämään. Päivätuvalla käynti jäi TAAS seuraavaan kertaan. Mitähän siellä lienee, kun näyttää kaikin keinoin välttelevän meitä.
Tervasta kapulaa kekoon ja Avot! Leivät lämpiämään ja makkarat paistumaan kera nokipannukahvien. Kodan oviaukkoon virittelimme avaruuslakanan, niin pikkusen ilmakin kodassa lämpeni. Siellä sitä oli hyvä maailmaa parantaa.
Tänne kauemmaksi muuttaessa mietimme paljon sitä, että erakoituuko sitä ihan täysin, kun ei ole vanhoja tuttuja nurkkapielissä. On ollu mahtava huomata, että kavereita ja sukulaisia on käynyt silti kylässä ja melkein enemmän kuin vanhoilla asuinsijoilla. Ei ne kilometrit niitä ystävyssuhteita tapa. Ystävien merkitys kyllä korostuu, kun muuttaa uusille jahtimaille, jossa sosiaalisia verkostoja ei valmiina ole odottamassa. Toisaaltaan on kyllä tosi mielenkiintoista tutustua alueella asuviin ihmisiin ja alkaa pikkuhiljaa kotiutumaan paikkakunnalle. Kotoutusohjelma siis käynnissä.
Hyvää ystävänpäivää!
