Packraftin yksi hyvistä ominaisuuksista on sen pieni pakkauskoko, joten pakkasin packraftin meloineen ja kelluntaliiveineen pyörän tankoon kiinni ja retkivarusteet rinkkaan. Ja ei muuta kuin polkemaan kohti Kurtinjärveä. Vajaa tunteroisen pyöräilyn jälkeen olin Oudonjoen niskalla pakkaamassa retkivarusteita packraftin ponttoonien sisään ja pyörää paatin kannelle.
Lähtöpaikkaa tutkaillessa hiipi mieleen pieni epävarmuus jalkinevalinnan onnistumisesta. Olin liikkeellä puolikorkeilla vaelluskengillä, mutta jokea ympäröi vähintään polveen saakka yltävä lumipatja kera metsiin levinneen tulvaveden. Kuivin kengin ei tämä reissu tulisi onnistumaan. Lopulta kahlasin hangessa pienen ojan suulle, josta laskin paatilla hankea pitkin jokeen. Etukäteen arvelin mahtuvan sillan alta ja lopulta kyllä pyörän sarvi sillan kantta kahnuttaen pääsinkin läpi vain todetakseni kalankasvattamon kohdalla olevien rännien olevan nippanappa paatilla laskettavissa. Siirryin leveämmälle joen haaralle pienen kannaksen yli ja jälleen pääsin laskemaan liukumäkeä jokeen. Harvoin kyllä on jännittänyt yhtä paljon kun ensimmäistä kosken tapaista lasketellassani alaspäin tulvivan rantametsän estäessä kohteen tiedustelun etukäteen jalkaisin. Alun jälkeen joki rauhoittui nautinnolliseksi sopivasti virtaavaksi uomaksi.
Annoin välillä vain paatin lipua virran vietävänä ja napostelin sipsejä luonnon ääniä kuunnellen sekä jatkuvasti pakenevia sorsia seuraten. Mahtavan äänetöntä liikkumista. Teeret soivat ja ilta-auringon paistaessa oli helppo nauttia elämästä. Muutaman pienen koskikohdan jälkeen alkoi joen varrella olla runsaasti viitteitä majavista ja lopulta iso kekopesä tulikin näkyviin. Majava tuli tuomaan paatin vierelle poistumiskäskyn komean hännän läsäytyksen muodossa, jota viipymättä noudatinkin. Ajattelin majavan paenneen paikalta mutta pian huomasin sen olevan vain muutaman kymmenen metrin päässä pinnassa valvomassa tilannetta. Seuraavaksi majavan pato keskeytti matkan teon ja metsässä hetken melottuani löysin reitin päästä vähällä vaivalla padon ohi. Padon alapuolella seuraavien kilometrien matkalla oli vielä kaksi tai kolme muuta pesää ja toinen rakenteilla oleva padontapainen.
Päivän painuessa iltaan aloin etsimään sopivaa leiripaikkaa siten että aamusoidinta onnistuu riippumatonta käsin seurailla. Parin rantautumisen jälkeen löytyikin sopiva paikka, jossa teeret parasta aikaa soivat reilussa sadassa metrissä. Ei näyttänyt minun leiriytyminen ja kokkailu haittaavan.
Tällä kertaa sääennusteen luvatessa sateetonta yötä mukanani oli pelkkä riippumatto johon retkipatjan ja peittoni virittelin. Saatuani riipparin valmiiksi oli illan juhlahetken aika paistinpottujen ja makkaroiden parissa samalla illan soidinta kiikaroiden.
Aamulla kello soi 3.10, jotta ehdin auringon nousua ja soidinta seuraamaan. Siinä aamu vierähtikin riipparissa torkkuen ja välillä soidinta seuraten.
Hieman kuuden jälkeen keittelin aamukahvit ja ensimmäiseksi aamupalaksi pekonia ja kananmunaa. Auringon paistassa yhä korkeammalta ja luonnon aamutoimien hiljetessä laitoin aamu-unille pariksi tunniksi. Aamu-unien jälkeen olikin jälleen jo nälkä ja keittelin toiseksi aamupalaksi kaurapuuroa, jonka jälkeen purin leirin ja pääsin aloittamaan päivän melontaosuuden.
Parin pienemmän mutta näin tulvavedellä mukavan vauhdikkaan koskipaikan jälkeen saavuin Taivalkönkäälle. Yksin liikkuessa turvallisuudesta on oltava tarkka ja riskit pitää minimoida, joten kiersin suosiolla kovimmat kuohut ehkä noin sadan-kahden sadan metrin matkalta. Hidasta oli paattia raahata samalla puolimetrisessä hangessa kahlaten vaikka paatti kevyesti liukuikin hangessa mutta ajoittain puiden välit kävivät kapeiksi. Yksin liikkumisesta johtuen olin sopinut laittavani vaimolle aina viestin tietyt maamerkit ohitettuani ja koskipaikat kävin jalkaisin tarkistamassa ennen niiden laskemista.
Taivalkönkään jälkeen tulinkin pian jo Iijoelle. Varsin mukavan näköistä seutua vesiltä käsin. Virtaa lipuessa seurasin ilmavirtauksia hyödyntäviä kotkia jotka kaartelivat korkealla taivaalla. Muutaman koskipaikan jälkeen tulinkin lopun suvanto-osuudelle. Sorsia oli täälläkin runsaasti, koko matkan aikana varmasti satoja sorsia karkkosi paatin edestä. Lopulta saavuin Ouluntien sillan kupeeseen, josta nousin maihin ja pakkasin jälkeen varusteet pyörään ja reppuun kotimatkaa varten.
Kokonaisuutena yksi mahtavimmista reissuista, mitä olen tehnyt. Äänetön liikkuminen virran vietävänä, luonnon keväiset äänet ja komeat ilmat tekivät vaikutuksen. Tuskin jäänee viimeiseksi retkeksi vesiä myöten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti